Pienenä tyttönä kuulin isoveljeni kaverilta hänen papan kertoman tarinan.
Pappa asui jonkin järven pienellä saarella jonne oli sodan aikana saatu saksalaiset piiritettyä ja sinne surmattua. Pojan pappa otti kerran hänet mukaan soutuveneeseen, muulla tavalla saareen ei tietenkään päässyt ja ollessaan puolivälissä järveä oli alkanut pikku veneitä tulemaan rannalta kohti saarta, venheet täynnä miehiä.
Veljeni kaveri oli tätä ihmetellyt papalleen, keitä ovat ja miksi papan luo ovat tulossa. Pappa oli kertonut tästä tapahtumasta, (en muista minä vuonna saksalaiset hävittivät pohjois-suomea) kertoen että joka vuosi, samana päivänä veneet soutavat saareen. Kyseessä oli saksalaisten veneet jotka joutuivat perääntymään suomalaisten tieltä saareen ja sinne tiensä päättäneet. Sen kummempia hautoja heille ei oltu tehty, vain samaan kuoppaan kaikki haudattu.
Liekkö tämä ”siunaamattomuus” ja ehkä myös hieman turhaan tehty verilöyly olisi jäänyt raskaasti elämään saaren ylle. Pappa siellä kuitenkin asusti kuolemaansa saakka, aaveista ei ollut mitään haittaa, soutivat vain saareen ja katosivat.
