Minulla oli koira jonka vanhemmat lopettivat salaa vuonna 2002. Rosa oli sekarotuinen narttu enkä tätä ennen ollut päässyt sen kuolemasta yli.
Olin pitkästä aikaa käymässä kotona ja sain päähäni lähteä Kallioille, n. muutaman kilometrin päässä metsässä olevalle Minun ja Rosan Kivelle. Kävimme aina siellä yhdessä retkellä, söimme eväitä ja lähdimme takaisin. Lähdin tarpomaan lumiseen metsään, kilometrin päässä tulee pelto ja metsä jatkuu Kallioille asti.
Meinasin eksyä suunnassa kun metsä oli muuttunut niin paljon vuosien saatossa ja ääneen mutisin; ”Voi kun Rosa ois opastamassa minua.” Lauloin myös laulun pätkää tarpoessa jota lauloin aina Rosalle. Meidän Kivi löytyikin yllättävän helposti, söin eväät ja katselin maisemia ja lähdin kotimatkalle.
Kiersin kiven taka omille tulojäljilleni ja meinasin saada hepulit kun alas rinnettä omien jälkieni vieritse, välillä vaihtaen puolta ja välillä ylittäen jälkeni meni koiran jäljet. Ajattelin ensin että no, ehkä en huomannut niitä vain ja että ovat suden jälkiä. Mutta jäljet jatkuivat kotiin asti, loppuen juuri ennen tietä ojaan.
Tajusin siinä heti sitten tiellä et nehän olivat Rosan jäljet, se oli opastamassa sittenkin minua ja tuli uskomattoman rauhallinen olo. Aivan kuin oisi ollut päivän selvä asia, että rakas lemmikki tulisi rajan toiselta puolen saattamaan. Tämä tapaus auttoi myös siihen että pystyin ajattelemaan Rosaa ilman vihaa ja katkeruutta vanhempiani kohtaan.
Mainittakoon vielä se, että kertaakaan en ollut ennen yksin käynyt Meidän Kivellä, enkä myöskään Rosan kuoleman jälkeen. Mutta onneksi me voimme tehdä vielä tämän yhteisen retken, olen siitä hyvin kiitollinen. Pystyin myös tapahtuman jälkeen käydä Rosan haudalla sanomassa jäähyväiset. Silloin uskoin että rakas koirani on poissa tästä maailmasta, siellä Toisessa.
4 vastausta aiheeseen Rosa-koiran opastus