Emppu taas!
Tämä kokemus on viime kesältä, viimeinen kerta kun itse ehkä koskaan mökille enää pääsen, sillä sen-hetkinen omistaja, minun isän-isän-äitini ja isän-isä, kuolivat muutama kuukausi sitten, ja mökki meni sille puolelle sukua jossa sitä ei arvosteta.
Edelliset kokemukset olen kirjannut ylös myös, löytyvät täältä;
[ https://www.henkientalo.com/lannen-aavetarinat/mokkihenkia ]
Anteeksi myös kirjoitusasusta, en saanut omaa otetta ilman ”mietä” ja ”iskää”…
—
Yleensä me lähdettiin mökille paljon aijemmin, ei ikinä loppukesästä, mutta sinä vuonna oli ollut sitä sun tätä, ja lähtö vähän pitkittyi… Vesi saunan viereisessä purossa oli jäätävää, ei päässyt uimaan, ja ulkona ei mieliny olla kauaa, tai sormet jäätyi.
Mutta kuten aijemmassa kijauksessa tuli ilmi, koko mökki-alue oli ihan yhtä tuskaa sellaselle lapselle joka näkee liikaa, ja kuulee liikaa, etenkin perheessä jossa ei uskota mihinkään mitä ei voida nähdä. Tälläkertaa en samaa mies-hahmoa tavannut, onneksi, mutta äänet oli etu-alalla paljon. Liikaa.
Noh, eipä sitä sen enempää.
Kaksi yötä mökillä, ensimmäinen yö vieras-majassa keskenäni, sillä äiti-puoli Sanna ja pikkusisko Sara, tulivat mukaan itselleni tuntemattomasta syystä?? Kumpikaan ei mökille halunnut, eikä paikkaa arvostanut, toisin kuin mie ja iskä. Mökkiin kun ei enää mahtunut, laitettiin minut siis vieras-majaan, jossa on parisänky ja pihapiirin ainoa TV! Maja on oikeastaan laatikko, joka on jaettu kahtia keskeltä, eteiseen, joka toimii varastona kaikelle sille tavaralle jota on hamstrattu sinne homehtumaan, ja jossa on ainoa ovi ulos, ja itse maakuhuoneesta, jossa on myös rakennuksen ainoa ikkuna…?
Ilta tuli, iskä kävi varmistamassa että myrskylyhdyssä oli akkua jäljellä, jos pitäisi käydä pissalla, jota tiesin tuskin tekeväni, juuri pimeän pelon takia. Yö alkoi rattoisasti, tvstä tuli juuri ja juuri viihdyttäävää roskaa, jne. Ensimmäinen poikkeava ääni tuli noin kello yhden aikaan yöllä, ja… pakko sanoa että meinasin kusta housuun, koska se ääni tuli aivan oven takaa, varasto-eteis-sotkusta.
Paras tapa kuvailla sitä ääntä on kai ”lumen tömistely saappaista sisälle tultaessa”, koska siltä se kuulosti omaan korvaan eniten. Ketään ei tullut sisään, ulko-ovi ei ollut avautunut, noin viisi tömäystä ja taas oli hiljaista. Tässä vaiheessa pakokauhu iski, piti sytyttää kaikki valot mitä huoneessa oli, ja vetää selkä seinää vasten, kun pelko lamaannutti.
Vartti meni, ja paniikki lähti asteittain valumaan. Noin tunnin, tai kahden päästä ääni tuli uudelleen, ja sama rumba uudestaan. Jätän tästä suosiolla pois sen osan jossa en uskaltanut mennä ulos kuselle, joten piti juoda pois vesipullo ja lirauttaa siihen, ja aamulla vaivihkaa tyhjentää ulos, kun oven avaaminen oli liian iso mahdottomuus. Jossakin vaiheessa kai yksinkertaisesti sammuin, kaikki valot ja TV päällä. Aamulla ei missään jälkeäkään mistään, mutta kiljuin ja kinusin hyvin lapsellisesti itseni pirttiin nukkumaan ensi-yöksi, jolloin Sanna ja Sara ottivat itselleen yllättävän vasta-hankaisesti modernimman huoneen?? Päivä meni, ei siinä mitään, ja vahingossa menin jo ajattelemaan että voisin nukkua yöni kunnolla, edellisen paniikki-sotkun jälkeen.
Virhe.
Istuttiin pirtissä iskän kanssa, omissa maailmoissamme molemmat, kun se kuului taas. Pirtin oven ja itse ulko-oven välissä on pieni eteinen, metrin tai kaksi, ja ulkona kaksi porrasta. En tiedä kummasta se tuli, portailta vai eteisestä, mutta selvä lumen tömistely kengistä. Kysyin iskältä kuuliko se saman, ja kaikki mitä tuli vastaukseksi oli tosi säikähtänyt katse? Siitä se jotenkin lähti, kerroin iskälle kaiken siitä mitä olin viime yönä kuullut, edellisinä kertoina nähnyt, mitä muualla olin kokenut, kaiken paranormaalin mitä elämään mahtui. Kaikki se samalla kun noin viiden minuutin välein tömistely jatkui.
Ja ensimmäistä kertaa ikinä, iskä ei nauranut miun jutuille, vaan otti todesta, ja mie itkin. Se kertoi että oli katsonut dokumentteija juuri tästä, lapsista jotka näkee asioita, ja tavalaan uskoikin miuta, joka sillä hetkellä tarkoitti enemmän kuin ikinä miulle. Sitten kun kaikki oli kerrottu, iskä lähti tupakalle, ulos sinne mistä äänet kuului. Ehkä johtui tilasta mikä me oltiin yhdessä saavutettu, mutta kai sekin jotain oli tuntenut eteisessä mennessään.
Sillä aikaa kun iskä myrkytti keuhkojaan, mie soitin äidilleni Kotkaan, ihan vain kertoakseni kuinka hyvin oltiin sikän kanssa bondattu hetki. Ja siinä maatessani puhelimen kanssa levitettävällä sängyllä, meni ohi ihan vain sekunnin kestävä vaalea häive, ehkä itseni mittainen, juuri siinä missä makuu-osuus ja itse pirtti on erotettu verholla, joka oli vedetty sivuun. Mutta paniikkia ei tullut, vain hämmentävä lämpö ja rauhallisuus. Edes tömistely eteisessä ei enää tuntunut miltään, se vain oli siellä, taustalla.
Iskä palasi, ja loppu ilta meni rauhallisesti, enää mikään ei tuntunut niin pelottavalta. Paitsi itse yö.
Tapahtui sama kuin viimeksi kertoessani; vain metri väliä iskään, mutta tuntui kuin välissä olisi seinä. En tiedä johtuiko paniikista vai lievästä uni-halvauksesta, joita saan usein ja jotka tulevat ikuisesti olemaan pelottavin asia elämässäni, vai ehkä vain säkkipimeästä Savon yöstä, mutta olin niin peloissani en saanut ääntä ulos kurkusta. Kaikki rauha mitä olin siitä pienestä vaaleasta heivähdyksestä saanut oli kadonnut, mutta jotenkin tiesin että tömistelijä ei pääsisi sisään pirttiin.
Se oli sen mökkireissun saldo; lisää painajais-polttoainetta muutamaksi vuodeksi, ikuinen trauma-jälki luman kopistelusta kengistä, ja ainakin hetkellinen lisääntynyt respecti, joka oli kai kaikkein tärkeintä, ja yllättävä lupaus iskältä ehkä hankkia joku katsomaan meidän taloa, ja sen ilmiöitä, jotta miulla olisi parempi siellä elää. Se lupaus tosin on vielä lunastamatta, nykyään tarpeeton, kun muutin asumaan Lappeenrantaan, ihanan rauhalliseen ja ”ilmiöttömään” kerrostaloon.
Anteeksi pituudesta, 6000 sanaa… Huhhuh.
Toivottavasti saitte selvää, en ole ihan haka olemaan selkeä.
:’))
Yksi vastaus aiheeseen Mökkihenkiä 2 ?