Olin 2010 elokuussa käymässä Pohjois-Pohjanmaalla Ylivieskassa. Ylivieskasta on isäni puolen sukulaisistani suurin osa. Myös edes mennyt vaarini, äitini isä, on haudattu Suvannon kappelin hautausmaalle.
Tapani mukaan kävin aina vaarini haudalla. Muita hänen sukulaisiaan ei siellä päin asu. Hauta sijaitsee hautausmaan perällä, kuusi aidan vieressä, eikä tuona päivänä muita ihmisiä hautausmaalla ollut.
Menin haudan luokse ja aloin istuttamaan kukkia. Samalla juttelin hautakivelle niitä näitä ja kerroin vaarilleni, kuinka myös hänen vaimonsa, mummoni oli nukkunut sinä keväänä pois. Pyysin heitä sopimaan riitansa ja pitämään toisistaan huolta siellä pilvien päällä.
Minua alkoi kovasti itkettämään. Ja siinä minä sitten istuin haudalla ja itkin. Yhtäkkiä tunsin, aivan kuin vasemman olkani päälle olisi laskettu iso kämmen. Käännyin ympäri, mutta ketään ei näkynyt missään ja tunne pysyi edelleen. Tunsin lämpimän tunteen kämmenen kokoisella alueella ja tuo tunne kesti useita sekuntteja. Kun lämpö katosi, rauhoituin saman tien. Enkä muista koskaan tunteneeni oloani niin rauhalliseksi ja hyväksi. Uskon vaarini tulleen minua lohduttamaan.
Tämän jälkeen on tapahtunut muitakin asioita, joten uskon vaarini tulevan haudan luokse aina kun siellä käyn.
