Heinäkuussa 2012 lupauduin muuttoavuksi toisella paikkakunnalla asuvalle siskolleni. Koska pakattavaa oli paljon, jäin hänen luokseen yöksi. Teimme pikaisesti minulle pedin olohuoneen sohvalle ja tuumasin, että ei tarvitse ikkunoita pimentää, johan sitä yhden yön valoisassakin nukkuu.
Vaan unipa ei tullutkaan, joten hain lippalakin kasvoilleni pimentämään. Näin sitten makoilin sohvalla unen yhä viipyessä. Yhden aikaan yöllä kuuntelin, kun sisko käveli makuuhuoneestaan vessaan, ei kuitenkaan laittanut ovea kiinni. Hetken päästä hän jatkoi kulkuaan keittiöön.
Kun hetkeen ei kuulunut mitään, kurkistin lippiksen alta keittiöön päin ja kysyin ”mitä sie teet?” En saanut vastausta, joten nousin ja kävin kurkkaamassa keittiöön, joka kuitenkin oli tyhjä. Hiippailin makuuhuoneen ovelle ja näin siskoni nukkumassa kaikessa rauhassa. Pikkasen värisytti, sillä en todellakaan ollut kuullut mitään ääniä hänen paluustaan makuuhuoneeseen. Tässä vaiheessa en suostunut päästämään tietoiseksi ajatukseksi mahdollisuutta ”toisenlaisesta” kulkijasta.
Palasin sohvalle, laitoin lippiksen silmille, käännyin seinää kohti ja yritin nukkua. Yhtäkkiä korvani juuressa joku kuiskasi ”Marja!” sävyllä, jolla koitetaan saada toisen ihmisen huomio. Käännyin ympäri, mutta ketään ei näkynyt – tietenkään. Sinä yönä en pahemmin enää nukkunutkaan. (Siskoni ja minä kumpikaan emme tunne ketään Marja-nimistä.)
Aamulla varmistin vielä siskoltani oliko hän yöllä käynyt kuljeksimassa. Ei ollut, minkä jo tiesinkin. Kerroin hänelle loputkin ja kyllähän se kammotti. Onneksi tämä oli viimeinen yö siinä kämpässä. Sisko tuumasi, ettei tuon jälkeen olisi varmaan uskaltanutkaan enään siellä olla.
Itselleni tämä ei ollut ensimmäinen tällainen kokemus; jonkun läsnäolon olen ennenkin tuntenut, mutta ensimmäistä kertaa KUULIN jotain.
