Olin istunut iltaa (ihan selvin päin) kaverini luona ja lähdin kävelemään kotiin. Kaverini asuttamasta lähiöstä johtaa vajaan puolen kilometrin mittainen valaistu kävelytie sille kerrostaloalueelle jossa asuin.Molemmat asuinalueet olivat rauhallisia joten minua ei pelottanut kävellä tuttua oikoreittiä kotiin, vaikka tien varrella ei ollut muuta kuin peltoa ja metsää, ja keväinen ilta oli jo pimennyt.
Tiedättehän miten kävelijän varjo liikkuu valojen mukaan – kiertäen edestä taakse. Sitä tulee katseltua siinä kävellessä, ja kun edellä kulkevan varjoni rinnalle ilmestyi yhtäkkiä toinen varjo, säikähdin aika lailla. Sitten ajattelin että takaa on tulossa lenkkeilijä,joka juoksee ohitseni hetkenä minä hyvänsä. Mutta askeleita ei kuulunut. Tiellä oli edelleen hiekoitussepeliä talven jäljiltä ja se rahisi kenkieni pohjissa joka askeleella.
Eikä varjo juossut, se käveli, ja kävelijän olisi pitänyt kulkea ihan vierelläni. Eikä siinä ollut ketään. Tiellä ei ollut muita kuin minä. Seuraava ajatus; ”sen täytyy olla jonkinlainen vääristymä omasta varjostani.” Mutta varjo oli selvästi miehen varjo, se käveli eri tahtiin kuin minä, eikä se kiertänyt oman varjoni mukana edestä taakse, vaan pysyi paikallaan – koko ajan hieman edelläni.
Kun tajusin kaiken tämän, oli hyvin lähellä etten pissannut housuuni silkasta kauhusta. Ja sitten tapahtui kaikkein kummallisin asia; kaikki pelkoni ikään kuin putosi pois, ja ajattelin ”kaikki on hyvin.”
Se ajatus – joka ei tainnut olla ihan omani – ja pelon täydellinen katoaminen, oli jotain todella outoa. Se tuntui oudolta. En ollut pysähtynyt missään vaiheessa, enkä pysähtynyt nytkään, vaan jatkoin matkaani, ja koko ajan varjo kulki rinnallani. Ja koska se ei kiertänyt valojen mukana, sain katsottua sitä hyvin tarkkaan.
Se oli minua noin päätä pidemmän miehen varjo (vertasin sitä oman varjoni pituuteen kun ne osuivat rinnakkain), sillä oli lyhyet hiukset (omat hiukseni olivat pitkät ja auki sinä iltana), ja sillä oli takki jonka helma ylettyi puoleen reiteen. (Minulla oli vyötärömittainen takki.) Varjo kulki vierelläni kävelytien loppuun asti, ja sitten se katosi yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin.
Olin aika pettynyt kun se katosi, ja samalla ihan älyttömän iloinen että näin sen. Minulle ei ollut koskaan aiemmin sattunut mitään vastaavaa, eikä sattunut enää sen jälkeenkään. Varjoa ei enää näkynyt vaikka kuljin sitä tietä vielä myöhemminkin.
En usko suojelusenkeleihin, enkä usko sitä aaveeksikaan – ainakaan se ei vastaa mielikuvaani aaveesta, joten minulla ei ole hajuakaan siitä mikä ”varjomies” oli. Mutta mikä ikinä se sitten olikaan, se oli aikamoinen kokemus.
Yksi vastaus aiheeseen Varjo