• Tuskastunut huokailija

    Tapahtumapaikka
    Kaarina

    Tapahtuma-aika
    1998

    Aaveen muoto
    Monialainen ilmiö

    Kertojana toimi
    Tyttö Tuntematon

    Muutin sisarusteni ja äitini kanssa kaupungin keskustaan ollessani kahdeksan vuotias. Uusi asuntomme oli epäviihtyisä ja huonosti remontoitu kolmio, eikä ilmeisesti tarkoitus ollutkaan asua siinä kuin väliaikaisesti. Tämä väliaikainen asuminen pitenikin nopeasti kymmeneksi vuodeksi, ennen kuin muutin ensin itse ja vasta sitten muut perheenjäsenemme yhdessä pois.

    Aluksi merkit vuokrasopimukseen merkkaamattomasta asukkaasta olivat aivan pieniä ja arkipäivisiä, melkein olankohauksella kuitattavia omituisia sattumuksia. Joinain äidin unettomina öinä hän saattoi kuulla kuinka ovikellomme soi, vaikka sen takana ei todistetusti seissyt kukaan. Useana kertana hän ei kuullut askeleita rappukäytävästä, kukaan ei laittanut käytävässä valoja päälle saati poistunut oven takaa vaikka olikin ensin ponnekkaasti painanut nappia. Tämä yöllinen soittelija oli käynyt myös naapurimme oven takana.

    Koska keittiö on kodin sydän, siellä asui myös tuntemattomaksi jäänyt ovikellonsoittelija. Astiat saattoivat helistä itsellään, mutta sen verran hän kävi olkkarissa että radio meni itsellään päälle ja grammarin päällä ollut kukkapurkki tönäistiin voimalla alas.

    Ainoa todellinen todiste siitä, että seurassamme oleskeli joku näkyvään maailmaan kuulumaton, oli kissamme samanaikaiset reaktiot kummiin ääniin ja liikahduksiin. Kerrankin rouva jäi äidin makkarissa tuijottamaan huoneen seinää hyvin kiinteästi häntäänsä heiluttaen. Sen jälkeen se sai raivarin, sähähti ja suorastaan pakeni huoneesta. Emme vieläkään tiedä, mitä se näki, ja tarkastimme seinän mahdollisten ötököiden varalta. Toisella kerralla vuosia jälkeen päin se tuijotti kiinteästi jotain eteiskäytävällä olevaa. Luulimme ensin, että sitä häiritsi monikuvioinen valokuva-albumini kansi, mikä nojasi piironkia vasten, mutta se katselikin jännittyneenä jotain mitä me muut emme nähneet.

    Alivuokralaisemme kärsi ilmisesti meidän tavoin unettomuudesta. Kuulin useina öinä nukkuessani murrosikäisenä levotonta koiranunta, kuinka joku suorastaan laahusti pitkin eteiskäytävää, käväisi olohuoneessa, helisytti tiskejä tiskipöydällä ja palasi takaisin. Aluksi erehdyin syyttelemään alapedissä nukkuvaa pikkusiskoani yöllisestä haahuilusta, mutta näinäkin kertoina hän nukkui alapuolellani syvässä unessa. Lisäksi eräänä tällaisena selkeästi levottomana yönä, kun makasin valveilla, kuuntelin taas kuinka joku kuljeskeli niin kauan, että pysähtyi avonaisen huoneemme ovensuuhun. En tajunnut pelätä sillä hetkellä, kun erotin selkeän vankkarakenteisen ja keskimittaisen mieshahmon väreilevät piirteet. Mikä oli ensimmäinen mielikuvani käytävän hämärässä valossa, että ihan kuin joku olisi piirtänyt taikatussilla läpinäkyvällä värillä väreilevät ääriviivat ilmaan.

    Hyvin pian näiden tavallisten merkkien jälkeen alkoi huokailu. Useina aamuina, kun istuin lukemassa lehteä, olin tuntevinani miten joku lukee olkani yli. Joskus löin kämmenellä ilmaan, koska ajatuksissani en muistanut, etteivät sisareni olleetkaan enää paikalla vaan koulussa. Koska en edelleenkään kiinnittänyt ulkomaanuutisista kiinnostuneeseen alivuokralaiseen huomiota, alkoi sarja huokailuja, mitkä kaikuivat kuin joku olisi kävellyt keittiön pöydän ympärillä ja raskaasti voivotellut oloaan. Kuvittelin ensin, että olin kuullut omiani, mutta muiden otettua saman havainnon puheeksi tajusin etten ollut yksin. Pystyimme jopa poissulkemaan pienten tutkimisten jälkeen ettei äänet tulleet kummastakaan jääkaapista.

    Viimeisinä kertoina kun huokailija ilmestyi taas häiritsemään aamutoimiani, rohkenin kysymään siltä aivan suoraan ”mikä sinulla on hätänä.” Sen jälkeen se ei enää huokaillut ainakaan minulle, silläs e loppui hyvin nopeasti ja jatkossa kuulin vain jääkaapin raskaan vouhotuksen. Äänien jäädessä pois, ymmärsin paremmin, että äänet mitä olin kuullut, eivät olleet tulleet kertaakaan jääkaapista.

    Kerran odotin kyytiä ja seisoin rappukäytävässä lasiovien edessä. Koska oli ilta, rapussa oleva valo auttoi käyttämään rapun lasiovia kuin peileinä. Peilailin normaaliin teinityttömäiseen tapaan itseäni, ja tarkastelin ajatuksissani myös rappista. Yhtäkkiä havahduin siihen, että kuvassa liikkui joku lisäkseni. Joku ihan suoraan kurkisti rappusten kaiteiden takaa puolivälistä, meidän kotiovemme edestä. Hätkähdin ja käännyin pelästyneenä katsomaan, sillä tiesin harvinaisen hyvin olevani yksin. Sännättyäni katsomaan kuka rapussa saattaisi olla, en nähnyt ketään. En edes kuullut mitään vaatteiden kahinaa. Riensin vain takaisin sisään ja kerroin äidilleni mitä näin. Äitini suhtautui epäuskoisesti, ja epäili että se olisi ollut naapurin lapsi. Tiesin, ettei ollut.

    Ennen äidin ja pikkusisarusten poismuuttoa istuin keittiössä ja syötin vanhaksi tullutta kissaani. Samalla, kun kissa ahersi ruokakupilla, kuulin miten tuttuun tapaan joku ovensuussa kuin venytteli ja päästi samalla pitkän henkäisyn sen perään kuin olisi ähkäissyt tuskaansa. Luulin ensin kuulleeni omiani, mutta hämmästyksekseni kissa nosti nenänsä ruokakupista ja kääntyi katsomaan tyhjyyteen. Se oli viimeinen kerta, kun kuulin huokailijasta, sillä pian sen jälkeen vanha kissani nukkui pois ja muutama kuukausi sen jälkeen äitini ja sisareni muuttivat kaikki toiseen kaupunkiin.


    Jaa facebookissa
    Tarina löytyy arkistosta Lännen aavetarinat avainsanoilla 1990, 1990-luku, 1998, Kaarina, Moni-ilmiö.


  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

     
    © 2004 Henkientalo.com - Kaikki oikeudet pidätetä :)

    Facebook - Twitter - Sivukartta - Sisällön kopioiminen - Mediakortti