• Sekavuutta metsätiellä

    Tapahtumapaikka
    Espoo

    Tapahtuma-aika
    1999

    Aaveen muoto
    Eläinten henget

    Kertojana toimi
    lenkkeilijä

    Olin 90-luvun lopulla ystäväni ja hänen koiransa kanssa lenkillä Iivisniemen metsikköpolulla lähellä ala-astetta. Oli syystalvi, eli pimeää riitti, vaikka olimme siinä 20.00-21.00 aikaan kävelyllä. Kävimme metsässä usein, päivisin, iltaisin, kesäisin ja talvisin ilman, että mitään outoa olisi sattunut, tämä lenkki oli kuitenkin poikkeuksellinen.

    Olimme ohittaneet Rullaniemen rannan ja jatkoimme siitä kohti ala-astetta. Saavuimme pitkälle pimeälle suoralle, kun koira alkoi haukkua edessä olevaa metsän reunaa kohti. Pian kuului outoja ääniä, aivan kuin hevonen olisi laukannut meitä kohti tuhatta ja sataa äännellen kuin tuskissaan oleva sika. Koira jatkoi haukkumistaan, meteli oli korvia vihlova! Menin aivan paniikkiin ja en tiennyt pitäisikö pistää juoksuksi vai piiloutua metsään. Ystäväni kuitenkin seisoi tyynen rauhalisesti paikallaan ja ihmetteli minun sekavaa käytöstäni. Muutaman minuutin kuluttua meitä vastaan juoksi lenkkeilijä. Huokaisin helpotuksesta, kun paniikkini oli täysin aiheeton ja äänet todennäköisesti oman mielikuvitukseni tuotosta. Ystäväni naureskeli ja sanoi, että minun olisi pitänyt nähdä itseni, olin kuulema ollut huvittava näky, kun olin paniikissa pyörinyt suunnilleen ympyrää. Koirakin lopetti haukkumisen, kun lenkkeilijä oli meidät ohittanut. Ystäväni ei siis ollut kuullut mitään ihmeellistä ja kuulemistani äänistä en ystävälleni maininnut mitään, sillä se kuulosti omastanikin mielestä kahjolta.

    Jatkoimme kävelyä ja ystäväni päästi koiransa hetkeksi irti metsän laidalla. Olimme päästäneet koiran usein irti vanhan ränsistyneen mökin kohdalla, joka oli siinä ollut purkutuomiota odottamassa jo vuosia. Yht’äkkiä koira rupesi taas haukkumaan ja pinkaisi metsään mökin ohi. Ystäväni yritti turhaan huutaa koiraa takaisin. Arvelimme koiran kuulleen jäniksen ja juosseen sen perään. Pian kuitenkin ystäväni valahti kalpeaksi ja epäili koiran saaneen kiinni jotain, metsästä kuului hänen mukaansa sian ääntä muistuttavaa kiljuntaa, jota minä en vuorostani kuullut. Pian kummallekkin tuli hyvin epämukava ja sekava olo ja juoksimme yhdestä tuumasta koiran perään lähteäksemme pois. Koira tuli meitä hyvin pian vastaan, laitoimme hihnan kiinni ja juoksimme ala-asteen valaistulle parkkipaikalle. Koira oli vierellämme häntä koipien välissä ja tuijotti edelleen metsään, kuten mekin. Koira murahteli välillä ja sen niskakarvat olivat pystyssä. Lähdimme kävelemään kotipihaa kohti ja kumpikaan ei sanonut mitään.

    Muutaman päivän kuluttua rupesimme keskustelemaan tuon illan tapahtumista. Ystäväni kertoi, että se sikaa muistuttava ääni oli ollut niin kaamea, että miten minä en voinut kuulla sitä ja minä ihmettelin samaa niistä äänistä, joita olin kuullut muutama kymmenen minuuttia aikaisemmin. Tulimme järkevään tulokseen, että olimme olleet vain hyvin väsyneitä ja mielikuvitus olisi tehnyt kepposet, siitä huolimatta emme menneet sinne enään kävelylle pimeällä.

    Tapahtumasta oli mennyt suunnilleen vuosi, kun pihan pojat tulivat ylpeänä esittelemään metsästä löytynyttä aarretta, joka osoittautui sian alaleuaksi. Tänä aikana alueella liikkui huhuja, että Rullanimen rannan läheisissä metsissä harjoitettiin saatananpalvontaa ja että metsän reunan lähellä oleva mökki olisi toiminut jonkinlaisena tapaamispaikkana kultille.


    Jaa facebookissa
    Tarina löytyy arkistosta Lännen aavetarinat avainsanoilla 1990, 1990-luku, 1999, eläinhenki, Espoo.


  • Vastaa

    Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

     
    © 2004 Henkientalo.com - Kaikki oikeudet pidätetä :)

    Facebook - Twitter - Sivukartta - Sisällön kopioiminen - Mediakortti