Tammi-helmikuun taitteessa vuonna 2006 vietin lauantaiyötäni normaaliin tapaan Salaisia kansioita katsellen. Kyseistä mysteerisarjaa esitti tuolloin Subtv ja lukiolaispojalle ohjelma oli mitä parhainta viihdykettä. Siinä sarjafilmiä katsellessani havahduin äkkiä ulkoa, talon päädystä, huoneeni seinän viereltä kuuluvaan ääneen; lumen rouskuntaan juoksuaskelten alla. Ääni säikäytti minut pahanpäiväisesti, eikä varmasti vähiten jännittävän tv-ohjelman vuoksi.
Päätin kuitenkin järkevänä ihmisenä ottaa selvää äänen lähteestä. Saattoihan taloamme kierrellä joku asiaton hiippari, joka olisi parasta ajaa tiehensä. Niinpä vedin takin niskaani ja painuin takapihallemme taskulamppu kourassani. Oli purevan kylmä yö ja lunta lähes polveen saakka. Oletinkin, että mahdollisen pihallajuoksijan jäljet löytyisivät helposti… Mutta saapuessani talon päätyyn odotti minua varsin hyytävä yllätys. Minkäänlaisia jälkiä, ei ihmisen, eikä eläimen, ollut näkyvissä, eikä mikään viitannut siihenkään, että juoksunrouskeen olisi aiheuttanut esimerkiksi katolta putoava lumi. Kylmä väristys kulki selkärankaani pitkin ja vapisten kiiruhdin takaisin sisälle, pois pimeästä pakkasyöstä.
Seuraavana viikonloppuna, samaan aikaan kuin edellisenäkin, kuulin kummalliset lumessakahluuäänet talomme päädystä. Tosin tällä kertaa en lähtenyt yön selkään tarkastamaan mitään, sillä en todellakaan uskonut löytäväni jälkeäkään syvistä nietoksista. Sen sijaan lisäsin television äänenvoimakkuutta ja keotin kaikin keinoin unohtaa kuulemani juoksuaskeleet. Aamulla, auringon noustua, menin tarkastamaan paikan, josta askeläänet olivat kuuluneet. Mitään jälkiä ei ollut nähtävissä.
Koskaan näiden kahden tapauksen jälkeen en ole kuullut lumessa kiiruhtavia askeleita vanhempieni kotitalon päädystä. Jos joku, tai jokin, liikkui keskitalven pimeydessä, oli sillä ihmeellinen kyky olla jättämättä jälkiä. Lumessakahlaaja on jäänyt talvihankien mysteeriksi. Ja saa minun puolestani jäädäkin.
