Muutettuamme 40-50-luvulla rakennettuun taloon aloin nähdä pahoja painajaisia. Olin noin 4-vuotias, enkä ollut ennen kärsinyt vastaavanlaisista unista. Kaikki sisarukseni kuulivat talosta askeleita, kellarista hyvin epämäärisestä sijainnista lapsen nyyhkytystä ja kerran gramofonimusiikkia seinän sisästä. Me kaikki koimme mitä oudoimpia asioita talossa. Takit lentelivät naulakosta metrien päähän, rappusissa kuljettiin edes takas – turha mainitakaan, ettei rapuissa ollut ketään.
Tultuani teiniksi ilmiöt pahenivat. Kummittelu muuttui fyysiseksi, muistan kerran sammuttaneeni huoneestani valot (jossa olen aina pelännyt nukkua), hiivin kiinteään alkovipetiin ja kiskoin peiton niskaani. Ensin tunsin, kuinka jokin olisi silittänyt kädellä peittoa niskasta alaselkään asti. Sitten pari sekuntia ja joku näkymätön kiskaisi hiuksistani lujaa. Juoksin sytyttämään valot, mutta eihän siellä ketään ollut itseni lisäksi.
Eräänä yönä minut yllätti nälkä ja valtavasta pelostani huolimatta oli pakko laskeutua portaat alas keittiöön. Avasin jääkaapin oven ja aloin penkoa sen sisältöä, kun 100%:lla varmuudella kuulin jonkun kysyvän jääkaapin oven takaa ”Miksi syöt keskellä yötä?” täsmälleen äidilleni kuuluvalla äänellä. Tiuskaisin tosi kiukkuisesti (olin siis teini) jotain tyyliin ”No kai mä nyt syödä saan koska vaan, kun on nälkä!”. Paiskasin jääkaapin oven kiinni, eikä sen takana olohuoneessa ollut ketään. Kävin katsomassa vielä vanhempieni makuuhuoneessa ollaanko siellä hereillä, mutta molemmat kuorsasivat sikeässä unessa. Näihin aikoihin näin usein myös mustia varjoja ulkorakennuksissa (jotka saavat edelleen kylmät väreet kulkemaan selässäni). Koira on joskus havainnut jotain ennen minua, murisemalla, uhomalla, hampaita näyttelemällä, mutta kuitenkin selävsti aivan peloissaan katsellessaan ulkorakennuksien suuntaan.
Noin vuoden kaksi myöhemmin lauteilla saunassa istuessani ilmestyi jalkatelineelle (kiukaan edessä jalkojen lämmittelylauta, tiedättehän) kahdet pienet kosteat jalan jäljet. Luulisi, että olisin tottunut jo kaikenlaisiin metkuihin, mutta silti sydän hyppäsi kurkkuun ja tuli yllättävä kiire pois saunasta, mahdollisimman nopeasti. Isovarpaisiini on eräänä aamuna makoillessani vielä aamuntorkkuna petissä tartuttu pienillä käsillä, selvästi lapsen käsillä. En ollut sitä ennen unessa, joten unen piikkiin sitä ei voi laskea.
Muutama vuosi sitten sairastuin pahaan influenssaan ja sairastin sitä vanhempieni kotona, eli samassa talossa mistä ylläoleva teksti kertoo. Menimme nukkumaan vierashuoneeseen. Ennen kahtatoista mieheni päätä alkoi särkeä ja keskusteltuamme tovin hän halusi lähteä vuokra-asuntoomme nukkumaan. En pistänyt vastaan vaan lähdin itsekin. Seuraavana päivänä äitini soitti ja kysyi oltiinko me heillä vielä puoli yhdeltä. Sanoin, että olimme hieman kahdentoista jälkeen jo kotona noin 15 kilometrin päässä. Äitini oli yöllä vakuuttunut, että minä olin vielä paikalla. Joku oli kuulemma tassutellut olohuoneessa ihan minun tyyliini, lösähtänyt sohvalle ja rapsutellut koiraa ja jutellut sille hiljaa. Tästä meni muutama minuutti, kun äiti päätti mennä itse katsomaan tarvitsinko ehkä apua tai kipulääkettä ingfluenssaani. Mutta en ollutkaan olohuoneessa. Koira sen sijaan oli hereillä sohvan edessä häntää heiluttaen. Yleensä koira nukkuu sikeämmin, kuin talon väki.
