Rakas isoveljeni kuoli vuonna 2008 tapaturmassa. Olin silloin 15 ja isoveljeni 21.
Olimme veljeni kanssa hyvin läheiset. Vanhempamme erosivat 2006 ja veljeni asui silloin jo omillaan. Vanhempamme riidat ajoivat minut usein maanpakoon veljeni luokse ja minusta tuntui aina, että hän oli ainoa, joka oikeasti tahtoi minun voivan hyvin. Eräänäkin iltana itkin vain, koska kotona oli paha olla. Silloin veljeni sanoi sanat, jotka tulivat eräänä iltana, hänen ollessaan jo kuollut, vahvasti mieleeni. ”Minä suojelen sinua aina.”
Ja itse kokemukseeni.
Olin paria viikkoa ennen tapahtumaa täyttänyt 18. Olin isäni luona viikonloppua viettämässä ja isälläni oli yövuoro töissä. Ilta sujui ihan normaalisti, surffailin netissä ja katsoin telkkaria ennen kuin menin nukkumaan.
Yhtäkkiä havahduin keskellä yötä hereille ja veljeni istui sänkyni reunalla. ”Olet turvassa. Minä suojelen sinua”, hän sanoi omalla äänellään ja silitti kättäni. En ymmärtänyt mistään mitään, tiedän sen vain 100% varmuudella, että olin täysin hereillä. Veljeni hiipi pois huoneesta ja pian pihalta kuului poliisiauton ujellus ja juoksin keittiön ikkunaan ja näin kahden poliisin pitelevän miestä aisoissaan. Vedin takin ylleni ja avasin oven lukosta ja menin poliiseille juttelemaan.
Mies joka heillä oli käsissään, oli ihan sekava ja höpisi: ”Se oli jotain ihan kamalaa. Sen jalat oli ihan kärventyneet.” Poliisit selittivät, että heille oli soitettu, että joku Joonas-niminen oli ilmoittanut murtovarkaasta. ”Ei se oo mahollista”, sanoin hämmentyneenä. Poliisit selittivät, että niin heille ilmoitettiin ja kun ne ko. voron olivat napanneet, tuo selitti vain miehestä, jonka jalat olivat kärventyneet.
Silloin mun oli pakko kaivaa lompakostani veljeni kuvan ja näytin sitä vorolle. ”Puhutko sinä tästä?” kysyin murtovarkaalta ja tuo kavahti kauemmas. Näytin kuvaa poliiseille. Pakko mun oli uskoa, se että isoveli oli pitänyt lupauksensa. Katsoin veljeni kuvaa ja huokaisin syvään. ”Tässä kuvassa on Joonas. Se kuoli kolme vuotta sitten. Tiessä oli mustaa jäätä ja se ajoi työmatkalla metsään. Jalkatilassa syttyi tulipalo ja se saatiin ulos autosta, mutta mitään ei voitu tehdä, sen niskat oli murtunut, kun airbag ei toiminu”, mutisin noille. Pian isäkin tuli töistä.
”Mä lähin heti töistä ku laitoit sen viestin”, isä sanoi, kun tuli autosta. Ihmettelin mistä viestistä iskä puhui ja se näytti viestiä, joka oli 10 minsaa sitten laitettu mun kännykästä, eli samalla kun mä seisoin pihalla.
Kun poliisit veivät voron säilöön, kerroin illan ja alkuyön kuluista isälle. Isä vain totesi: ”Se välittää susta edelleen.”