Olen 20-vuotias tyttö, joka muutti juuri pois lapsuudenkodistaan. Olen tullut isääni, joten olen aina ollut kiinnostunut yliluonnollisista asioista. Vakuutan, että kertomani tarina on totta enkä ole muuttanut sitä mitenkään.
Ollessani vasta 8-vuotias, saimme pikkusiskoni kanssa mummiltamme lahjaksi taulun, jossa on nuori vaaleahiuksinen tyttö. Hän kävelee ylös portaita tumma mekko päällä, eikä hänen jalkojaan näy (kuin tyttö leijuisi portaikkoa pitkin). Hän tuijottaa suoraan katsojaansa ja hänen ilmeensä on totinen ja hieman surumielinen. En enää muista mikä oli taulun oikea nimi, mutta jostain syystä sitä kutsuttiin nimellä Aamu, vaikka taulu on synkkäsävyinen.
Jo pienenä Aamusta tuli pelkoni kohde, vaikka tunsin omituista halua tuijottaa sitä silmiin. Taulu kuitenkin sai jälleen paikkansa vanhempieni makkarista muuttaessamme isompaan taloon, vuoden sisällä siitä kun taulu tuli kotiimme.
Ollessani noin 13, muistan kun tulimme äitini ja pikkusiskoni kanssa iltapäivällä kotiin ja avattuamme ulko-oven, kuulimme korvia viiltävää koiran vinkunaa. Huomasimme samantien, että makuuhuoneen ovi on kiinni ja koiramme paniikki-itku tuli sieltä. Ryntäsin avaamaan ovea ja silloin huomasin vaalean lattian täynnä verisiä tassunjälkiä, Aamu-taulun rikkinäisenä lattialta (karmivinta oli se, että taulun lasi oli hajonnut juuri pään kohdalta) ja hysteerisen koiramme. Mysteeriksi jäi se, että kuka oli lukinnut vanhan koiramme makuuhuoneeseen? Ja miksi toisella puolella huonetta oleva taulu oli pudonnut seinältä ja mennyt sirpaleiksi?
Tapahtuman jälkeen isäni siirsi taulun autotallin nurkkaan, mutten silti päässyt eroon epämiellyttävästä tunteesta talossamme kun olin yksin. Tämä tapahtuma ei ollut ainoa, mutta ehdottomasti karmivin. Ja vaikka olen nyt muuttanut poikaystäväni kanssa pois, viereiselle paikkakunnalle, en pääse eroon tuntemuksista etten ole yksin.
