Kun mä olin pienempi, mun mummi ja vaari asu Karjaan lähellä Fiskarsissa 1800- luvulla rakennetussa vanhassa talossa, joka oli nimetty Omenakummuks sen pihamaastossa kasvavien omenapuiden mukaan. Se oli iso talo, kaks kerroksinen, eteishalleineen, ruokasaleineen…. Se oli aivan ihana paikka, kaukana autotiestä, eikä naapureitakaan kovin lähellä. Talon vieressä vaan metsää ja sen toisella puolella peltoa.
Kuitenki, kaikilla oli siellä aina tosi epämiellyttävä olo. Esimerkiksi minä en koskaan suostunu olee minuuttia pidempään yhdessä makuuhuoneessa, enkä myöskään voinu sietää alakerran vessaa. se oli aivan hirvee paikka.
Muilla oli näitä samoja tuntemuksia. Mun mummilla, vaarilla, äidillä ja enolla tuli aina kamalan surullinen, masentunu ja epätoivonen olo portaissa, jotka johti yläkertaan, ja mun äiti joutu joka kerta keittiöstä olohuoneeseen mennessään miettimään olisko järkevämpää mennä eteishallin, vaiko ruokasalin kautta.
Se mös saatto keskellä yötä herätessään vaikka vessaan tuntea niin suurta ahdistusta pelkästään siitä, et täytyy ohittaa ne portaat, että se kävi vessassa vasta aamulla. Musta tuntu aina, että ne portaat tavallaan jotenki ”eli”.
Kukaan ei kuitenkaan puhunu näistä tuntemuksista kenellekään sillon ku mummi ja vaari asu siellä, paitsi minä ja mun serkku, jotka oltiin pieniä silloin. Tätä mä en ite muista ku oltiin niin pieniä, mut kerran, ku me oltiin noustu aamulla leikkimään olohuoneeseen muiden vielä nukkuessa, me oltiin juostu ihan innoissamme herättää vaaria ja hihkuttu: ”kummitus, kummitus! elämämme ensimmäinen kummitus!” me oltiin selitetty jostain pitkästä, laihasta miehestä, joka oli kävelly hitaasti ja sitte vaan kadonnu yhtäkkiä.
Kerran mä taas olin kysyny mummilta, et ”minkä takia toi mummo istuu niin surullisen näkösenä tossa portailla?”
Kerran taas mun äiti, joka on kokenu todella paljon kaikkia selittämättömiä asioita, oli istunu keittiössä lukemassa ja menny vessaan. ku se oli tullu takasin, kaikki, siis KAIKKI keittiön ovet oli sepposen selällään. mukaanlukien jääkaapin ovi. ja sen kokosessa talossahan ei siis oo mikään maailman pienin keittökään.
Mutta, kuten jo sanoin, noista asioista ei puhuttu siihen aikaan meijän perheessä. ku mun äiti meni herättää mun vaaria säikähtäneenä tapahtuneesta, vaari oli vaan kääntäny kylkeä todeten ”kissa se vaan oli”. kuitenki, mä en voi uskoa et mikään kissa olis tehny tollasta parin minuutin aikana päästämättä pienintäkään ääntä.
Asioista alettiin puhua vasta muutamia vuosia sitte, ku mummi ja vaari muutti siitä talosta pois muutaman kilometrin päähän. kaikki oli tuntenu samoja tuntemuksia samoissa paikoissa ja huoneissa toisten tietämättä. Vaari kerto, että ku se oli kylillä kertonu, että ne muuttaa omenakumpuun, ihmiset oli kyselly että ”ai siihen kummitustaloonko?”