Koinpa mielenkiintoisen tapahtuman tässä taannoin. Keskellä yötä viettäessäni mökkiviikkoani kultani ja koirani kanssa. Oli todella tuulinen päivä ja mitä myöhempään mentiin ei tuuli laantunut. Olin täydessä unessa kun heräsin yläkerrasta kuuluvaan narahdukseen ja ajattelin todella, että kyseessä oli tuuli. Kunnes se kuului toisen kerran ja koirakin kuuli tuon äänen tietenkin se meni mielenkiinnolla katsomaan. Se meni muutaman asekelman portaita ylöspäin.
Minä höristin korviani enemmän ja kuulin selviä asekelia. Joku otti kirjan kirjahyllystä joka tippui lattialle. Koira alkoi murista. Kulta alkoi huutaa koiralle että pää kiinni, täällä nukutaan. Tönäisin tietenkin toista, koska halusin kuulla enemmän. Koira hermostui niin että juoksi ylös ja minä tietenkin huusin alas kun tiesin ettei se tule sieltä omin avuin. Luulin ensin, että koira tuli alas itse kun alkoi portaat narahdella. Mutta koira alkoikin uikuttaa ylhäällä (olin tässä vaiheessa jo vetänyt takaisin pitkäkseni).
Huusin: ”Tuu nyt vaan ite alas! Hyvä poika!” Koira tuli kuin tulikin ja olin todella yllätynyt kun karvakasa hyppäsi meidän väliimme. Siinä hetken paijasin poikaa ja kehuin. Poika uikutti hetken, mutta rauhoittui pian.
Olin taas nukahtamassa kun kuulin murahduksen ovelta. Luulin ensin että se oli koirani, mutta koira nostikin päänsä ja katsoi ovelle.
Meinasi mennä ovelle, mutta en enää sitä päästänyt mihinkään. Ei enää kuulunut sinä yönä mitään ääniä, mutta sain nukuttua ihmeen rauhallista unta.
Aamulla menin siivoomaan yläkertaa ja koira ei edes yrittänyt tulla mukaani vaan jäi alas murisemaan. Hyllystä oli kuin olikin tippunut kirja. Sidney Sheldonin Kerro minulle nimesi. Hyvä kirja. Ainakin yöllisellä aaveella oli makua. Yläkerran sängyn hyttysverkko sellainen ”prinsessahuntu” oli ihan levällään vaikka vannoin laittaneeni sen illalla siististi sängyn päälle kun hain petivaatteet.
