Monesti luettuani näitä tarinoita Takkahuoneessa, ajattelin etten koskaan tule kirjoittamaan omia kokemuksiani tänne. Nytkin kirjoittaessani kylmät väreet menevät selkäpiitä pitkin, mutta haluan kuitenkin jakaa omat tarinani muiden kuudennen aistin omaavien kanssa.
Mutta aloitetaanpa taustoista.
Olen syntyisin Satakunnasta, eräästä pienestä pitäjästä. Niin edesmennyt isoäitini, Isäni kuin Äitini ovat olleet herkkiä henkimaailman läsnäololle. Isästänikään karskina, raavaana miehenä olisi tällaista vaikea uskoa…. mutta niin. Tiesin jo lapsena, että nämä asiat ovat periytyviä, kunhan niille antaa vapauden eikä pelkää. Silloin päätinkin, että jos päätän pelätä, niin aaveet tms pysyvät kaukana minusta. Ei se kuitenkaan niin sitten mennyt….
Sanotaan, että ihminen, joka kieltäytyy näkemästä, saa kokea henkimaailman läsnäolon muulla tavoin. Niin kävi minullekin. Usein saattaa monia aikoja mennä, ettei mitään tapahdu, mutta sitten kun tapahtuu, tapahtuu kaikki rytinällä ja varoittamatta.
Kerron nyt yhden tarinan, joka tapahtui pari vuotta sitten eräänä lokakuisena iltana. Asun perheeni kanssa hyvin rauhallisella perhekeskeisellä ja arvostetulla alueella, jonne ei läheisen kaupungin melske kantaudu. Tämä on meidän oma lintukotomme.Asumme rivitalon päätyhuoneistossa, meidän päätymme vierestä alkaa metsäalue.
Olen vuorotyössä, joka joskus hyvin harvoin tarkoittaa myös sitä, että joudun olemaan yövuorossa. Pääsin yövuorosta kotiin, mieheni ja lapsemme olivat tietenkin nukkumassa, koska kello löi jo kahta… jostain syystä itse en ollut yhtään väsynyt, katselin hetken tv;tä, söin ja ajattelin käydä sitten vielä takapihalla tupakalla. Takapihalla meillä ei ole valoja (kiitos aktiivisuutemme asentaa sellainen paikalleen). Jostain syystä sinne kuitenkin uskaltauduin menemään, olo oli toisaalta niin rentoutunut ja hieman stressaantunutkin, joten kaipasin hetken hiljaisuutta…..
Istuuduin takapihan rappusille. Ympärillä oli aivan pimeää ja suorastaan kummallisen hiljaista, ei tuulenvirettä, ei linnunlaulua…. ei mitään…. Tuntui kuin maailma olisi pysähtynyt. Olen kokenut tämän aiemminkin eri yhteydessä, mutta en hoksannut asiayhteyttä vielä siinä vaiheessa (Ja se on sitten ihan eri tarina.)
Se oli toisaalta omituista, koska yleensä jostain kuului aina jotain. Vastapuolen talot olivat kuitenkin pimeitä ja hiljaisia, samoin naapurimme, katuvalot heijastuivat hyvin vähän kaukana kulkevalta kävelytieltä…. ja osaatte varmaan kuvitella miten pimeää on loppusyksystä juuri ennen lumen tuloa?
Noh, minä kuitenkin nautin ja sivuutin mielessäni tuon pysähtyneisyyden tunteen, pyöritin mielessäni työpäivän asioita, enkä muuta sen kummempaa. Rappusten vieressä kulkee sellainen lyhyt aita joka jakaa meidän asuntojen takapihat. Sellainen on jostain syystä kyhätty meidänkin päähän, vaikka toisella puolen on vain lyhyt pätkä nurmikkoa ja siitä alkaakin metsä. Noh, ehkä se aita toisaalta on hyvä juttu….
Sain tupakan sytytettyä, kuuntelin hiljaisuutta ja suunnittelin vielä mielessäni laittavani saunan päälle kunhan pääsen takaisin sisälle. Ei mennyt tuosta ajatuksesta hetkeäkään, kun kuulin hiljaisen kuiskauksen ihan vierestä…..En osannut hahmottaa yhtään suuntaa mistä tuo ääni kuului. Sillä hetkellä kädet alkoivat täristä ja ihokarvat nousivat pystyyn.Katselin naapuritaloihin, taakseni ovelle ja omiin ikkunoihin, että onko joku nyt kuitenkin herännyt. Ei….kaikki muut nukkuivat edelleen. Naurahdin mielessäni, että hei nyt oikeesti, ei se ollut mitään. Kuulit omiasi.
Tuolla samalla hetkellä kuitenkin kuului selkeämpi ja kovempi kuiskaus uudelleen ja nyt se kuului aivan korvani vierestä. Pystyin rekisteröimään äänen suunnan. Se kuului joko aivan vierestäni tai viereisen aidan toiselta puolen. Nyt en enää todellakaan kuullut omiani… Ääni sanoi ”päivää!”
Enempää en kuunnellut ja edelleen ihmettelen kuinka nopeasti voi tupakka lentää kädestä ja ovi sulkeutua lukkoon perässäni, kun syöksyin sisälle…. Tuo sana ”päivää” kantautui vielä uudelleen korviini juuri ennen sisälle syöksymistä. Se oli sähäkämpi ja vihaisempi… Täristen syöksyin mieheni viereen nukkumaan, vaikka uni ei tosin tullut. Aamulla valoisan tullen yritin asiaa selvittää, mutta vielä tänä päivänäkään en tiedä, kuka tuo kuiskaaja oli ja mitä hän halusi. Mutta sen tiedän, että tuo olento kuka lieneekään ei ollut tästä maailmasta. Kuka sanoisi ”päivää” kellon käydessä yli keskiyötä?
5 vastausta aiheeseen Keskiyön kuiskaus