En tiedä onko Hatanpäällä enää minkäänlaista mielisairaalaa, mutta erään ystäväni äiti (Liisa) oli joskus 70-luvulla osa-aika työssä kyseisessä sairaalassa Tampereella. Kerron nyt tarinan tuosta laitoksesta niin hyvin kuin sen muistan.
Yövuoro, oli vuoro, johon yksikään hoitaja ei liiemmin välittänyt joutua. Ainakaan yksin. Kävi sitten niin että Liisa joutui kerran yövuoroon, mutta luonnollisestikin hänellä oli vanhempi hoitaja seuranaan. Sairaalassa oli ullakko, jossa säilytettiin mm. liinavaatteita ja kokeneemmat hoitajat pitivät jostain syystä juuri ullakkoa sinä kauheimpana paikkana. Tuona yönä, kun kaikki hoidokit oli jo suljettu huoneisiinsa nukkumaan, Liisa ja tämän toinen hoitaja joutuivat kapuamaan ullakolle syystä, jota en tässä nyt muista. He sytyttivät valot porraskäytävään ja hakivat ullakolta sen mitä tarvitsivat. Palatessaan portaikkoon, oli valot sammutettu. Vanhempi hoitaja tiesi, että näin on käynyt aikaisemminkin.
Myöhemmin Liisa oli yöllä ulkona ja aikoessaan palata sisään, hän näki yhden hoidokeista vaeltamassa mitä ilmeisimmin luvatta pihalla. Kummallista kyllä, mies oli täysissä ratsastajan vaatteissa kypärää myöten. Liisa ehdotti että mies tulisi hänen mukanaan sisälle, mutta mies ei vastannut. Liisa kääntyi avatakseen oven miehelle, mutta kääntyessään katsomaan uudestaan miestä, oli tämä kadonnut kuin maan nielemänä.
Myöhemmin Liisa kertoi tapauksesta kokeneemmille hoitajille eivätkä he olleet tästäkään tapauksesta yhtään ihmeissään. Kaikki olivat kuulemma tavanneet kyseisesn miehen joskus, ollessaan yöllä pihalla.
Kyseiset tapahtumat jättivät Liisaan kyllä jälkensä ja hän ei ole pahemmin kauhuelokuvia katsellut sitten 70-luvun. Tarinan pitäisi olla pysynyt suhteellisen muuttumattomana, kun minun ja Liisan välissä on vain yksi kertoja, Liisan poika.
