Tämä tapahtui leirikoulussa luokkani kanssa Anjalan nuorisokeskuksessa. Nimet on muutettu.
Kaikki olivat tietenkin innoissaan, mutta alkaessamme majoittua soluumme, (nimeltään Riitamaa) kuulimme selittämättömän kolahduksen. Tämän lisäksi vessojen valot vilkkuivat heti aluksi ja ystäväni Ellan palatessa toisesta vessasta hän näyttti kalpealta ja selitti, kuinka yllättäen, täysin ilman minkäänlaista fiksua selitystä oli wc-pöntön kansi pamahtanut lujaa kiinni, aivan kuin joku olisi läimäissyt sen kädellä. (Solussamme oli viisi henkilöä, (minä, Ella, Mia, Venla ja Reija) opettajamme, neljä makuuhuonetta ja yhdistetty keittiö ja olohuone, + kaksi vesssaa ja suihkua.)
Tästä paikoilleen asettumisesta n. puolen tunnin päästä lähdimme infokierrokselle ympäri alueen. Kierroksen puolessavälissä tutustuimme Anjalan kartanoon, ja meille kerrottiin siellä majailevasta aaveesta, Harmaasta rouvasta ja siitä, että sen saattoi nähdä vasemmanpuoleisista ikkunoista ylimmässä, siis aivan kulmassa. Silloin vaihtelimme innostuneita katseitä Ellan, Mian ja viimeksi mainitun poikaystävän, Eeron kanssa; täällä me kävisimme yöllä.
Samalla kieroksella saimme tietää myös, että joitakin alueen rakennuksista oli tuhoutunut pommituksissa ja että hiljaisuus koittaisi kello 10. Aiempi tieto vain innosti ja jälkimmäisen sivuutimme olankohautuksella, osaisimmehan me hiljaa olla.
Jo sinä päivänä oudot tapahtumat jatkuivat.
Istuimme Riitamaassa aivan hiljaa kolmannen ystäväni, Venlan kanssa. Juttelimme aiemmasta tapauksesta ja hörpimme coca-colaa. Olimme kahdestaan solussa. Yllättäen kuulimme oudon äänen, ensin kolauksen, sitten narinaa ja äänen kuin ovi olisi käynyt. Molemmat hätkähtivät, mutta yritimme olla välitämättä äänistä. Keskustelu kuitenkin hiipui pelkomme takia emmekä saaneet sitä oikein enää syttymään. Pian tuli taas painostava hiljaisuus. Nyt me molemmat olimme kuitenkin varuillamme äänien varalta. Sitten kuului narinaa uudelleen, tosin hiljempaa kuin äsken. Me kumpikin olimme levottomia ja vilkaisimme toisiamme. Yllättäen kuitenkin tämäkin katkesi; minä nimittäin tuijotin mikron heijastavaan lasi-ikkunaan ja näin siinä jonkin liikkuvan, kuin ihmisen, joka seisoi suunnilleen takanani. Ennen kuin ehdin sanoa tästä mitään, Venla kirkaisi (siis tietämättömänä minun havainnostani) ja ymmärsin, että hänkin oli kuullut täi nähnyt jotain.
Hän ei kuitenkaan voinut näkökulmastaan nähdä mikroa. Kiljuimme ja syöksyimme pää kolmantena jalkana, aivan pakokauhuisina ulos ovesta. Haimme nopeasti katseillamme ensimmäisen ihmisen joka osui silmiimme, pojan nimeltä Janne ja syöksyimme hänen luokseen kertoen tapauksen. Hän tuli sisään ja pian siellä oli jo puoli luokkaa keskustelemassa tapahtumista kiivaasti. Hiljalleen väki kuitenkin skeptisine asenteineen alkoi tehdä lähtöä ja minä menin hiukan pyörällä päästäni vessaan.
Noustuani astelin vessan peilin eteen ja jäin jostain syystä tuijottamaan itseäni silmiin. Sitten se tapahtui.
Peilikuvani räpäytti silmiään.
Kavahdin kauhuissani taaksepäin, sillä eihän silmien räpäystä voi nähdä, koska silmät olisivat kiinni. Juoksin ulos huoneesta melkeinpä huutaen ja kerroin ystävilleni, mitä oli tapahtunut. He vilkuilivat minua epäuskoisesti – kaikki paitsi Venla.
Ei kulunut kuin muutama minuutti, kun Ella, Mia ja Reija palasivat. Kerroimme heille koko jutun. Ainoastaan Mia uskoi. hän kertoi, että oli käynyt kartanolla ja nähnyt ikkunassa hahmon. Hän oli selvästikin vuorenvarma.
Loppupäivänä ei tapahtunut paljonkaan, mutta kukaan Ellan lisäksi ei uskaltanut enää mennä yksin huoneeseen. (Hän onkin välillä varsinainen viilipytty.) Myöhemmin illalla lähdimme kuitenkin katsomaan kartanoa uudelleen ennen iltapalaa. Siellä kiertelimme taloa ja eräs ystävistäni selitti Saatanasta ja sielun myymisestä. Minä sanoin mahtipontisesti, että voisin myydä sieluni jos saisin sitä vastaan mitä tahansa. Muut hiljenivät ja astelimme kartanon etupihalle, jossa kasvoi sinivuokkoja. Mia ja muutama muu palasivat rakennuksen taakse tutkimaan sitä uudelleen ja minä, aiempi Saatanasta selittänyt poika ja Reija jäimme etupihalle, kun yllättäen kykeeni iski valtava kipu. Se oli aivan järjetön, kuin joku olisi ampunut kaksi kykiluutani poikki tai jokin sisäelimeni sillä puolella olisi räjähtänyt.
Haukoin henkeäni ja kaaduin kyljelleni maahan, kivusta kippurassa. Reija juoksi luokseni ja kun kipu hiljalleen alkoi hellittää, hän auttoi minut ylös sanoen päättäväisesti, että meidän pitäisi mennä opettajan puheille. Vastustelin ensin sitä hiukan, mutta koska tunsin oloni yhä hiukan huteraksi, suostuin ja palasimme asuntola-alueelle josta sain päänsärkylääkkeen ja parantumistoivotuksen.
Yöllä oli vaikea saada unta. Talo kolisi ja paukahteli harvakseltaan.
Seuraava aamu valkeni viimein, se sujui normaalisti ja ilman häirintää. Ella oli kuitenkin saanut vatsakivun ja jätti siksi aamiaisen ja ensimmäisen ohjelman välistä. Niiden jälkeen hän kertoi oudoista askelista, mutta niiden aiheuttajaksi paljastui myöhemmin opettajamme. Minua jäi kuitenkin häiritsemään se, että hän puhui kolmesta kerrasta, vaikka opettaja kertoi käyneensä sisällä vain kaksi kertaa.
Tänä päivänä ikkuna aukeni itsestään kolme kertaa.
Illalla Mia ja Eero olivat taas käyneet kartanolla. Se tuntui ikään kuin vetävän kaikkia puoleensa, mutta pääasia oli se, mitä he olivat nähneet. Mia oli saanut kuvankin, se ei kuitenkaan ole minulla.
He olivat nähneet uudelleen hahmon ikkunassa, tällä kertaa kuitenkin tarkempana ja selkeämpänä. Mia kertoi, että joku oli astellut ikkunalle ja ollut juuri avaamassa sitä, kun oli yllättäen huomannut heidät ja vetäytynyt nopeasti taaksepäin. Seurassa oli kai ollut myös kissa.
Mia näytti kuvat minulle. En ensin huomannut mitään outoa, mutta sitten hän zoomasi eräässä kuvassa ikkunan aivan lähelle ja osoitti sitä sormellaan, kysyen, ”Näetkö tuon?”
Siinä tosiaan oli kasvot. Ikkunan alareunassa. Ne olivat vääntyneet irveeseen, mutta sukupuolta en osaa sanoa. Tästä juttelimme pelästyneinä, mutta innoissamme pitkään.
Seuraavana yönä ääniä ei kuulunut, ei myöskään seuraavana aamuna. Kuitenkin, kun aamupäivällä menin viimeisenä meistä yksin etsimään harjaani, minulla oli outo tunne siitä, että joku katsoi minua. Tunnelma oli kummallinen. Kuin pettynyt.
En koskaan saanut tietää aaveesta enempää. Tänä kolmantena aamuna me nimittäin lähdimme pois ja on epätodennäköistä, että palaan sinne enää koskaan.
9 vastausta aiheeseen Anjalan nuorisokeskuksen aaveilmiöt