Kuollut kadunkulkija - Tarinat

Tarina
Minä en ole koskaan uskonut aaveisiin tai henkiolentohin. Aaveet luonnehdin aikaisemmin lakanaan pukeutuneiksi leijuviksi olennoiksi, jotka sanoivat "huu".
Eräs ilta käsitykseni kuitenkin muuttui.

Oli harvinaisen pimeä syysyö. Kävelin rauhassa kaveriltani kotiin. Olin tuolloin 10 vuotias.
Matkaa oli reilu kilometri ja puolet matkasta oli sankkaa metsää. Minä kuljin jo tutuksi käynyttä reittiä.

Pääsin metsän laitaan ja lähdin kävelemään mäkeä alas. Katulamput valaisivat tietä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Minua ei pelottanut.

Kuljn katse maahan suunnattuna omissa ajatuksissani.
Nostin katseeni, kun kuulin että joku tervehti minua. Se oli vanha täti, rollaattorin kanssa liikkeellä. Minä tunnistin hänet, hänhän oli edesmenneen mummoni hyvä ystävä. Minä hymyilin hänelle ja tervehdin häntä todella nätisti. Hänkin soi minulle hymyn.
Jo hänen mentyään ohi, tajusin jotain. Hän oli edesmenneen mummoni hyvä ystävä, mutta hänkin oli jo kuollut reilu vuosi takaperin.
Kuulin vielä hänen askeleensa ja käännyin katsomaan taakseni, mutta siellä ei ollut ketään.